’’Älä luule tietäväsi varmaa totuutta’’

Tällä asenteella ohjaaja-näyttelijä Misa Palander lähti rakentamaan palapeliä josta syntyi uusi versio näytelmästä Peer. Lahden Vanhassa Jukossa esitettävä näytelmä on  Ibsenin Peer Gynt- näytelmän uusi sovitus ja näyttelijänä toimivat Lahden kansanopiston Teatteri2- linjalaiset. Nykyteatterina toteutetun version pohjana toimii Saarikosken suomennos johon on lisätty ohjaajan omaa tekstiä sekä lainauksia esimerkiksi aikamme tutuilta poliitikoilta.

Teatteri on aina poliittista

Peer herättää katsojan ajattelemaan omaa minuutta maailmankaikkeudessa. Muotoon ohjattu näytteleminen ja suuret tunteet tuntuvat tietyin paikoin turhankin provosoivalta katsomoon. Pelkistetty lavastus ja puvustus jättävät kuitenkin katsojalle sopivasti tilaa ajatella ja kokea asiat niin kuin ne itseään koskettaa. Tasavahvassa näyttelijäjoukossa jokainen pääsee esille eikä pieniä rooleja ole.
Kokonaisuutena näytelmä vaati katsojaltaan paljon perustietoja eri aikakausista historiassamme, ja myös keskittymiskykyä olennaiseen. Jokainen poimii näytelmästä itselleen oleelliset asiat, mutta Peerin moninainen symboliikka ja piilomerkitykset olivat ehkä liikaa jotta katsoja olisi vain voinut rentoutua. Epäkronologiseksi näytelmäksi aihe oli liian haastava ja kohtaukset liian täyteen ahdettuja ajatusmaailmaltaan.

Huolimatta siitä, että joissakin kohdissa esitystä normaalien mikkien käyttö tuntui tönköltä, pääsivät nuorten näyttelijöiden musiikki- ja laulunlahjat hyvin esille. Lopetuksena kaikkien yhteinen acapella kappale oli kokonaisuudessaan upea ja jätti katsojan pohdiskelevalle, mutta hyvälle päälle. Kotimatkalle lähdettiin punaisten pallojen saattelemana.

Haluan toivottaa onnea ja menestystä

Sanakirjassa sanaan menestys liitetään myös onni. Tuoko menestys onnea, onko onnellisuus kiinni menestymisestä elämässä?

Ihminen tavoittelee menestystä ja sen saavuttaessaan on ylpeä itsestään. Samalla kuitenkin rima omaan tekemiseen nousee. Suomalaisten vaatimattomuus saattaa aiheuttaa häpeän tunteen omasta menestymisestä. Mitä jos muut alkavat kateellisiksi? Olenko syrjäyttänyt muita tärkeitä asioita menestyksen saavuttamiseksi?

Riippumatta siitä millä elämän aluella ihminen menestyy,täytyy samaa reseptiä noudattaa. Esimerkiksi kotiäiti kokee menestyksen elämässä erilailla kuin isoa firmaa pyörittävä liikemies. Tasapainottelu elämänalueiden välillä on haaste ja uhrauksia on tehtävä tavoitteiden saavuttamiseksi. Yleisesti ottaen menestys kuitenkin koetaan positiivisena asiana ja sitä tavoitellaan, tiedostetusti tai tiedostamatta. Ainekset löytyy jokaisesta meistä itsestä, niitä täytyy vain osata käyttää oikeissa mittasuhteissa toisiinsa.


Minun reseptini menestykseen:

Halu saavuttaa jotain suurta
Nöyryys on kaiken A ja O
Pieni pelko toteuttaa reseptin edellisen kohdan
Itseluottamus tuottaa tulosta
Ilman ylpeyttä omaan tekemiseen eivät muutkaan huomaa panostasi
Itsekkyys sopivassa määrin auttaa pääsemään pitkälle
Kun pitää mielessä tärkeysjärjestyksen, on sopiva tasapaino jokaisella elämänalueella taattu

Teinipoliitikosta toimittajaksi

''Lue laidasta laitaan ja kokeile kaikkea.'' Näin neuvoo Paula Ilvetsalo, innokas maailmanmatkaaja ja freelance-toimittaja. Pitkään Savon Sanomissa työskennelleellä ja nykyisin omaa firmaa pyörittävällä toimittajalla on ollut valmiuksia tehdä juttuja erilaisiin lehtiin,kiitos runsaan elämänkokemuksen. Ilvetsalo on saanut hyödyntää myös omia intressejään työssään. Balettitaustastaiselle toimittajanalulle löytyi tarvetta Savon Sanomien aikana Kuopion Tanssii ja Soi- tapahtuman käsiohjelman kirjoittajana.

Myöhemmin oman firman perustaminen tarkoitti sitä,että juttuja tehtäisiin tästä lähtien lehtien tilausten ehdoilla, mutta Ilvetsalo on kuitenkin tyytyväinen saamiinsa juttuaiheisiin. Motivaation hän löytää joka aamu, yksinkertaisesti ihmisistä. Jokainen ihminen on mielenkiintoinen ja suhteiden ylläpito on asia joka jokaisen toimittajan tulisi muistaa. Myös yllättävän läheltä löytää henkilöitä joiden avulla juttuihin saa uusia näkäkulmia. Ilvetsalolla omaa kokemusta löytyy vuosia tehdystä yhteistyöstä kuvataiteilija miehensä Markku Kolehmaisen ja valokuvaavan poikansa Antti Aallon kanssa.Perheen kanssa matkustaminen onkin ollut avainsana uuden etsimisessä, ja se on mielen lisäksi avartanut myös uramahdollisuuksia. Kielitaito ja kiinnostus myös ulkomaiseen journalismiin avasivat Ilvetsalolle monia ovia jo Savon Sanomissa työskentelyn aikana.

Oman aiheen esittely

Vähän epätietoisena (onneksi en ollut ainut) siitä kuinka tämä kyseinen blogiteksti pitäisi kirjoittaa, esittelen tässä nyt lyhyesti oman aiheeni joka on kulttuuri,enimmäkseen teatteri, vaikka myös kiinnostus esimerkiksi valokuvamiseen on varmasti iso osa blogiani. En kirjoita tähän esittelyyn kolmea sivua siitä,miksi juuri teatteri on niin lähellä sydäntäni ja mistä tämä rakkaustarina on saanut alkunsa,sillä siinä on hyvä juttuidea myöhemmäksi.

Teatteri itsessään on laaja käsite, joka sisältää asioita historiasta nykypäivään ja ihmisiä laidasta laitaan. Minä kirjoitan asioista jotka ovat omasta mielestäni kiinnostavia. Aiheita ovat muunmuassa teatteri sekä tekijän että katsojan näkökulmista. Kriitikkona en ole pätevä, mutta teatteriarvosteluiltakaan ei vältytä. Omat haaveet, mielipiteet ja esikuvat toimivat kantavana voimana teksteissä eikä raastava ikävä lavalle varmasti helpota juttujen kirjoittamista ( vai helpottaako?) Myös erikoisemmat aiheet kiinnostavat allekirjoittanutta, esimerkkinä teatteri mielenterveyspotilaiden hoitomuotona sekä syrjäytyneiden apuna.

Täytyy olla hullu jotta voi tehdä teatteria ja se varmasti tulee paistamaan teksteistä läpi.Joten yli-innostuneista teksteistä ja sanallisista pyrähdyksistä suuri anteeksipyyntö jo etukäteen. Juttua tulee varmasti aiheesta ja sen vierestä. Hiphei!

Erilailla tavallista taidetta

Tänään pääsimme journalisti toverien kanssa tutustumaan Taidemuseon muotokuvanäyttelyyn. Itselläni odotukset eivät olleet suuret,vaikka ei minulla myöskään ole mitään taidenäyttelyitä vastaan. Näyttely kuitenkin osoittautui hyvinkin mielenkiintoiseksi. Yleisesti seisoskelu paikallaan ei kuulu lempi puuhiini, mutta muutama työ kolahti kovaa ja suunnitelmat niiden ostamisen rahoittamiseen pyörivät vilkkaasti päässä. Näyttelystä syntyi kolme itselleni erityisen läheistä teemaa: yksinkertaisuus, tavallisuus ja valokuvaus.

YKSINKERTAISUUS
Ensimmäinen teos joka meille kierroksella esiteltiin oli Sampsa Sarparannan maalaus Ammutaanhan hevosiakin. Nimi herätti heti mielenkiintoni, olen nimittäin nähnyt kyseistä nimeä kantavan näytelmän. Itse taulu oli laajalta alalta vai tyhjä harmaa kanvaasi,jonka keskellä oli tavallinen ja vaatimaton lapsen henkilökuva. Pidin siitä että taulu itsessään ei kertonut mitään mistään ja samalla siinä oli kaikki mitä tarvitsi, kun ideana oli kuvata lama-ajan vaatimattomuutta. Kiva pieni yksityiskohta oli myös se, että kuvassa oleva lapsi oli itse taiteilijan oma tytär.

VALOKUVAUS
Minulle hyvin tärkeä taiteenmuoto on valokuvat,niin katsojana kuin kuvaajana. Hölmönä ajattelin, että näyttely koostuisi vain maalaustaiteesta,joten valokuvat olivat positiivinen yllätys. Erityisesti Anni Hanenin valokuva kaapin päällä nukkuvasta pojasta painui mieleen. Pidin kuvasta osittain samasta syystä kuin edellisestäkin; täysin valkoinen huone ja keskelle aseteltu henkilö toivat kuvaan yksinkertaista kauneutta. Myös se,että Hanen ei muokkaa kuvia lainkaan ottamisen jälkeen, oli hyvin arvostettava elementti. Oma mielenkiinnon kohteeni valokuvauksessa on lapset juuri heidän arvaamattomuutensa ja rehellisyytensä takia, joten kuva oli hyvin inspiroiva.

TAVALLISUUS
Vastoin näyttelyn ideaa,joka oli tuoda nähtäville jotain täysin erilaista, lahtelaistaiteilija Aaro Matinlaurin kolme teosta olivat hyvinkin maanläheisiä ja tavallisia. Kuvissa oli kolme täysin tavallisen näköistä miestä joiden mittasuhteita oli venytetty. Teosten hienous oli se, että ne näyttivät pelkiltä lyijykynäluonnostelmilta tavan tallaajista arkisena päivänä, ja silti ne olivat taidetta, Itse abstraktista taiteesta mitään ymmärtämättömänä, tällainen konkreettinen taide miellytti silmää kovasti.

Journalismi ja lukeminen

Antibiootit ja punaisen kolmion lääkkeet ovat pitäneet minut visusti peiton alla ja ulkona maailman menosta jo monta päivää, joten Lukeva-messut menivät osaltani ohi. Aiheena journalismi ja lukeminen kuitenkin ovat lähellä sydäntä muutenkin.

Itse olen lukenut koko pienen ikäni, joskus pakosta mutta useimmin vain omasta mielenkiinnosta. Omasta kirjahyllystäni löytyy pääasiassa klassikoita ja mielenkiintoisten ihmisten elämänkertoja,joita tykkään lukea uudestaan ja uudestaan. On myös kausia jolloin kirjastokorttini on lähes päivittäin kovassa kulutuksessa. Journalismi opiskelujen myötä olen pakottanut itseni lukemaan aikakausilehtien ohella säännöllisesti sanomalehtiä. Nyt siitä on tullut joka aamuinen rutiini jonka olen todella huomannut auttavan opiskeluissani. Mielestäni aina löytyy sopiva rako lukemiseen,vain muutama kymmenen minuuttia päivästä uhrattuna siihen on kotiin päin.

Ainiin,isäni on päättänyt kannustaa nykyaikaista tytärtään lukemaan muutakin kuin nettilehtiä ja tilasi minulle yllätyslahjana puoleksi vuodeksi Etelä-Suomen Sanomat kotiin. Kiitos isi :)

Motivaatio

Tänään tunnilla eteemme asteli elävä esimerkki siitä, että kansanopiston jälkeen on mahdollisuus mennä kovaa ja korkealle, kun vaan itse jaksaa nähdä vaivaa. Vieraamme on itse käynyt tätä samaista linjaa jonka oppeja itse juuri imemme tietoomme, ja antoi aika paljon toivoa ainakin omaan tulevaisuuteeni. Minustakin, tavallisesta nuoresta voi oman aktiivisuuden kautta tulla jotain, mikä se ''jotain'' ikinä onkaan. Ja mikä parasta; SITÄ.EI.TARVITSE.VIELÄ.TIETÄÄ. Aina voi opiskella uudestaan jos tuntuu, että se oma juttu on jossain muualla. Kateudesta vihreänä kuuntelin Tuijaa urapolusta ja tämänhetkisestä työnsarkasta Kouvolan Sanomissa, ja samalla sain suunnattomasti kannustusta omaan tekemiseeni. Nyt tietokoneen välilehdissä komeilee eri lehtiä ja työn kuvauksia. Saahan sitä haaveilla, ehkä minunkin nimeni joskus komeilee noilla sivuilla.

Sanaton

Koko viikonlopun olen päässäni pyöritellyt ajatuksia siitä kuinka tämän tekstin kirjoittaisin, niin paljon perjantaina koettu sekoitti pakkaa. Olimme siis journalistien kanssa katsomassa kansanopiston teatterilinjan demoesitystä Reko Lundanin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä. Itse tarina on karu kuvaus parisuhdeväkivallasta ja siitä, kuinka yhteiskunta kohtelee ihmistä pahimmillaan. Juoni rakentuu vain neljän hahmon ja heidän välisten suhteidensa varaan. Ja mikäs sen parempaa. Itselleeni pelkistetyllä teatterilla on paras vaikutus. Kun edessä on vain lava ja ihmiset, voi keskittyä juuri olennaiseen. Kun tila on intiimi, tuntuu siltä kuin katsoja olisi itse mukana kohtauksessa, niin lähellä kaikki tapahtuu.

Itse odotin näytelmältä paljonkin vaikka itse kirjoittajasta tai näytelmästä en mitään tiennytkään. Pitkään aikaan en ollut nähnyt teatteria jota olisin voinut vain katsoa. Kesällä huomasin, että katsomonkin puolella osasin vain ajatella kriittisesti, ja etsiä lähinnä huonoja puolia. Ja syynä vain se, että hinku lavalle oli itsellä niin kova. Perjantaina koin siis huojennusta kun kahden aikaan kävelin salista ulkoilmaan. Osasin olla iloinen, että tämä pieni ryhmä taitavia teatterintekijöitä on saanut jotain noin hienoa aikaan. Ja minä sain vain istua, nauttia ja hämmentyä. Sitä on teatteri. Ja sitä minä rakastan.

Keskustelin kyseisestä näytelmästä henkilön kanssa joka ei sitä ole nähnyt ja hänellä heräsi kysymys siitä miksi tuollaisesta aiheesta täytyy tehdä näytelmiä. Minua alkoi itseänikin mietityttämään, että onko teatterin tekemisessä tietynlaisia kipupisteitä tai aiheita joista ei voi tehdä. Itselleni juuri Lundanin näytelmän raakuus ja aitous on lähellä sydäntä, koska mielenkiintoisinta on ollut näytellä tilanteita joissa koko kroppa on henkisesti ja fyysisesti kovilla. Tälläisissä näytelmissä rooleja ei voi tehdä kevyesti, koska joillekkin nämä asiat ovat oikeasti jokapäiväisiä. Varmasti on aiheita jotka ovat liian arkoja jopa teatteriin, mutta toisaalta se on turvallinen tapa käsitellä asioita, jopa niitä itse kokeneelle.

Joku voisi sanoa että ystäviä ei saa puolueellisuuden nimissä kehua,joten en sano, että Ola Blick näytti jälleen taitonsa. ( vaikka näinhän asia on)

Hyvää ja huonoa

Täällä on yks innoissaan oleva opiskelija. Parin päivän lepäilyn jälkeen on uutta puhtia ja motivaatiota. Vanha päiväkirja on pyyhitty pölyistä, pientä sormiharjoittelua silläkin suunnalla. Ja huomenna allekirjoittanut pääsee laannuttamaan kulttuurinnälkäänsä teatterilaisten demo-esityksen merkeissä, täydellinen perjantai iltapäivä.

Lahden kulttuurikeskusta kohtaan pienoinen ärsytys, pieninkin idea tyrmätään rahallisista syistä. Toisaalta laajemmin katsottuna ehkä se syy on jossain muussa kuin kulttuurikeskuksen väessä. Ja onkin. Lähimpään osoitteeseen on vain helpompi turhautumista purkaa.

Epävarmuus syö ihmistä

Huh, pitkä aika edellisestä blogitekstistä, täytyy varmaan tsempata tämän asian kanssa. Viime viikkojen tapahtumista on paljon sanottavaa ja toisaalta ei yhtään mitään. Luottamus omaan itseen ja tekemiseen alkaa hiipiä takaisin, kiitos ihmisten. Ikävä teatterille on ollut raastava, mutta koulu tasapainottaa tätä osaltaan. Itsensä ilmaisua sekin, tyylilaji vain vähän erilainen.

Liekö sitten herra Iso Herra tuolla ylhäällä kuullut valitukseni vai mitä on käynyt, mutta tänään sain kuitenkin kyselyä elämäntilanteestani ohjaajaltamme. Suunnitelmissa olisi lämmittää viime kevään näytelmä uudestaan ja suunnata jo kahtena vuonna perinteeksi tulleille teatterifestivaaleille. Ensireaktio: luojan kiitos. Tämän hetkinen olotila: en pysty. Produktio ja pääroolin esittäminen oli henkisesti uuvuttavaa. En muista mitään. En pysty. Muista Sara kuinka piippuun itsesi vedit keväällä.

Joku saattaisi siis kutsua tyhmänrohkeaksi, itse väitän että veri vetää lavalle lähdin minne suuntaan tahansa.

'' Mitään en muista enkä varmaan osaa, mutta mukana ollaan, kimpassa syteen tai saveen eiks jea? T. Sara ''

Sitkeä pöpö,sitkeämpi minä!

Huomenna täytyy olla freesi ja tarkkana kuin porkkana, meille tulee hei palomies luennoimaan. Paloturvallisuus onkin aina kiinnostanu!

Ajatuksia Jukka Vuorion tekstistä

Saimme tehtäväksi kirjoittaa vastauksen tai muuten vaan ajatuksia Jukka Vuorion tekstistä '' Minä: toimittaja ja ihminen''. Itse esittelin koko luokalle viimeviikolla juurikin samaa aihealuetta käsittelevän jutun. Se saako toimittajalla olla mielipiteitä on itsestäänselvää mielestäni. Mielipiteitä saa olla niin toimittajalla kuin lukijallakin. Jos toimittaja alkaa kaunistelemaan kirjoittamaansa kolumnia vain siksi ettei tuo omia mielipiteitään liikaa esille tai pelätessään liikojen erimielisyyksien syntymistä lukijoiden keskuudessa, on journalismin syvin olemus kadotettu. Ihmiset tarvitsevat keskusteltavaa vaikka olisivatkin eri mieltä asioista, ja mikä olisi oivempi tapa aloittaa tämmöinen kanssakäyminen, kuin toimittajan kertomalla ensin oma kantansa asiaan. Keskustelu on hyvästä, harjoittakaa sitä ihmiset!

Viikko takana, monta edessä

Blogin kirjoittaminen ollut pari iltaa pannassa, koska elämäntarinan väsääminen on vienyt hyvin aikaa. Oudolla tavalla hauskaa kirjoittaa itsestään, toisaalta vaikeaa. Itsesensuuri ei ole kuulunut näiden päivien sanastoon. Jos pointtina on että elämänkertani runsaat kaksi lukijaa minut oppivat tuntemaan niin annetaan sitten kaiken tulla, laidasta laitaan. Jos näin saisin ymmärrystä siihen miksi kuka olen.

Vaikeaa kirjoittaa, tasan 25 minuuttia ruokailuun, opiskelutovereiden kanssa todettu että NAM tänään meille tarjoillaan karjalanpaistia. Yritä nyt sitten keskittyä jonkun muun ajatteluun. Niin, ja viikonloppu edessäpäin!

2.päivä: Helpottuneisuus

Kun ihmiset kuulivat, että aloitan opiskelun journalismi-linjalla, kiinnosti heitä hirveästi että mikä minusta sitten isona tulee; toimittaja, radiokasvo,uutisankkuri? Helpotuksesta huokaisten voin nyt suoraan vastata, että en todellakaan tiedä. Tiedän vain sen,että mihin tahansa ammattiin päädynkään, tulee tämän alan opiskelusta olemaan hyötyä. Siinä vastaus epäilijöille, uteliaille ja opiskelutovereille!

1. päivä : Jännitys

Ensimmäinen päivä takana kansanopistolla, fiilistä kuvailisin sanoilla innostus, kysymysmerkki ja positiivinen. Vuoden ajan pääsen opiskelmaan sitä mitä haluan ja se jos mikä tuntuu lukion viimeisten viikkojen pakkopuristuksen ja rentouttavan kesäloman jälkeen mukavalta. Motivaatio korkealla, penaali ja vihko repussa, valmiina uusiin haasteisiin.

Blogin pitäminen on tuttua aiemmiltakin vuosilta, tosin valokuvien muodossa. Josko tätä kautta oppisin myös kirjoittamalla kertomaan oppimastani ja kokemastani.Toivotaan että syksy lähtisi nousuliitoon ilman uusia haavereita ja sattumuksia ( viitaten portaiden ja kömpelyyteni aiheuttamaan pikku kohoumaan kasvoissani). Oppia ikä kaikki vai kuinka, hiphei!