Sanaton

Koko viikonlopun olen päässäni pyöritellyt ajatuksia siitä kuinka tämän tekstin kirjoittaisin, niin paljon perjantaina koettu sekoitti pakkaa. Olimme siis journalistien kanssa katsomassa kansanopiston teatterilinjan demoesitystä Reko Lundanin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä. Itse tarina on karu kuvaus parisuhdeväkivallasta ja siitä, kuinka yhteiskunta kohtelee ihmistä pahimmillaan. Juoni rakentuu vain neljän hahmon ja heidän välisten suhteidensa varaan. Ja mikäs sen parempaa. Itselleeni pelkistetyllä teatterilla on paras vaikutus. Kun edessä on vain lava ja ihmiset, voi keskittyä juuri olennaiseen. Kun tila on intiimi, tuntuu siltä kuin katsoja olisi itse mukana kohtauksessa, niin lähellä kaikki tapahtuu.

Itse odotin näytelmältä paljonkin vaikka itse kirjoittajasta tai näytelmästä en mitään tiennytkään. Pitkään aikaan en ollut nähnyt teatteria jota olisin voinut vain katsoa. Kesällä huomasin, että katsomonkin puolella osasin vain ajatella kriittisesti, ja etsiä lähinnä huonoja puolia. Ja syynä vain se, että hinku lavalle oli itsellä niin kova. Perjantaina koin siis huojennusta kun kahden aikaan kävelin salista ulkoilmaan. Osasin olla iloinen, että tämä pieni ryhmä taitavia teatterintekijöitä on saanut jotain noin hienoa aikaan. Ja minä sain vain istua, nauttia ja hämmentyä. Sitä on teatteri. Ja sitä minä rakastan.

Keskustelin kyseisestä näytelmästä henkilön kanssa joka ei sitä ole nähnyt ja hänellä heräsi kysymys siitä miksi tuollaisesta aiheesta täytyy tehdä näytelmiä. Minua alkoi itseänikin mietityttämään, että onko teatterin tekemisessä tietynlaisia kipupisteitä tai aiheita joista ei voi tehdä. Itselleni juuri Lundanin näytelmän raakuus ja aitous on lähellä sydäntä, koska mielenkiintoisinta on ollut näytellä tilanteita joissa koko kroppa on henkisesti ja fyysisesti kovilla. Tälläisissä näytelmissä rooleja ei voi tehdä kevyesti, koska joillekkin nämä asiat ovat oikeasti jokapäiväisiä. Varmasti on aiheita jotka ovat liian arkoja jopa teatteriin, mutta toisaalta se on turvallinen tapa käsitellä asioita, jopa niitä itse kokeneelle.

Joku voisi sanoa että ystäviä ei saa puolueellisuuden nimissä kehua,joten en sano, että Ola Blick näytti jälleen taitonsa. ( vaikka näinhän asia on)

Hyvää ja huonoa

Täällä on yks innoissaan oleva opiskelija. Parin päivän lepäilyn jälkeen on uutta puhtia ja motivaatiota. Vanha päiväkirja on pyyhitty pölyistä, pientä sormiharjoittelua silläkin suunnalla. Ja huomenna allekirjoittanut pääsee laannuttamaan kulttuurinnälkäänsä teatterilaisten demo-esityksen merkeissä, täydellinen perjantai iltapäivä.

Lahden kulttuurikeskusta kohtaan pienoinen ärsytys, pieninkin idea tyrmätään rahallisista syistä. Toisaalta laajemmin katsottuna ehkä se syy on jossain muussa kuin kulttuurikeskuksen väessä. Ja onkin. Lähimpään osoitteeseen on vain helpompi turhautumista purkaa.

Epävarmuus syö ihmistä

Huh, pitkä aika edellisestä blogitekstistä, täytyy varmaan tsempata tämän asian kanssa. Viime viikkojen tapahtumista on paljon sanottavaa ja toisaalta ei yhtään mitään. Luottamus omaan itseen ja tekemiseen alkaa hiipiä takaisin, kiitos ihmisten. Ikävä teatterille on ollut raastava, mutta koulu tasapainottaa tätä osaltaan. Itsensä ilmaisua sekin, tyylilaji vain vähän erilainen.

Liekö sitten herra Iso Herra tuolla ylhäällä kuullut valitukseni vai mitä on käynyt, mutta tänään sain kuitenkin kyselyä elämäntilanteestani ohjaajaltamme. Suunnitelmissa olisi lämmittää viime kevään näytelmä uudestaan ja suunnata jo kahtena vuonna perinteeksi tulleille teatterifestivaaleille. Ensireaktio: luojan kiitos. Tämän hetkinen olotila: en pysty. Produktio ja pääroolin esittäminen oli henkisesti uuvuttavaa. En muista mitään. En pysty. Muista Sara kuinka piippuun itsesi vedit keväällä.

Joku saattaisi siis kutsua tyhmänrohkeaksi, itse väitän että veri vetää lavalle lähdin minne suuntaan tahansa.

'' Mitään en muista enkä varmaan osaa, mutta mukana ollaan, kimpassa syteen tai saveen eiks jea? T. Sara ''